Koko viime viikko meni mukavasti, itse olin harvinaisen positiivisella tuulella koko viikon. Uskon että kirjoittaminen tosiaan auttoi, selkeytti ajatuksia ja auttoi laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Ennen tätä blogia pidin päiväkirjaa muistaakseni viimeksi yliopistoajan alussa (1995?) mutta silloinkin todella harvoin. Muistelen että olin ajoittain aika masentunut ja yksinäinen, ja ajattelin ehkä silloin että en halua kirjoittaa siitä koska en halua sitten vanhempana lukea masentavia juttuja, en siis tajunnut kirjoittamisen välitöntä terapeuttista merkitystä. Kunnolla (eli joka päivä) kirjoitin vain yläasteaikana, kauan aikaa sitten siis. Nekin päiväkirjat on jo heitetty pois, poltettu saunan tulessa.

Hyvän viikon jälkeen tuli mieleen epäilyksiä, onkohan lähtö takaisin sittenkään oikea ratkaisu. Eilen oli jo vaikeampi pysyä positiivisena. Tänään alkaa Poisin viimeinen viikko töissä, eli lähtö on jo todella lähellä, ja kaikki käytännön asiat alkavat muuttoon liittyen alkavat myös painamaan mieltä - paljonko tavaraa lähetämme takaisin, paljonko se maksaa, milloin kertoa P:lle, milloin minä irtisanoudun töistä, miten suuri verosotku tästä syntyykään... Poisille sanoin että tuntuu nyt haikealta lähteä takaisin. Lauantaina olimme kaikki yhdessä uimassa ja Pagulilla oli niin hauskaa, hän osaa nyt olla isossa altaassa pitäen kiinni reunasta ja sukeltaen aina välillä pinnan alle, sunnuntaina uskaltautui isoon altaaseen vaikka minä en edes uinut, katselin vain vierestä. Hän oppisi varmasti uimaan tosi nopeasti ja hyvin jos jäisimme tänne, on oppinut jo niin paljon tänä aikana (yhdeksän kuukautta). Kyseleeköhän hän sitten Lontoossa koska taas mennään C.C.:hen, tuleekohan hänelle ikävä P:tä. Olemme kyllä kertoneet että muutamme takaisin Lontooseen, O:n luokse, ja mitä kaikkea sitten tehdään, ja että äiti on sitten kotona. En tiedä oikein miten hyvin hän ymmärtää mitä se tarkoittaa.

Toisaalta eilen ja tänään tajusin taas miten paljon P minua ärsyttää, ei yksilönä niinkään mutta tämän maan tapana, joka saa minut tuntemaan vieraaksi omassa kodissani. Sinänsä todella epäreilua, koska varmasti kohtelen häntä huonommin kun olen ärsyyntynyt, eikä se ole hänen syynsä, hän tekee vain työtänsä, yrittää tehdä sen niin hyvin kuin taitaa. Oma oikeudentajuni vain ei millään veny sopeutumaan tähän malliin, jossa samassa taloudessa eletään täysin eriarvoisina. Välillä mietin että koko systeemi on keksitty niin että apulaisia voidaan käyttää syntipukkeina kaikkeen mahdolliseen. Heillä on todella raskas taakka kannettavana tässä yhteiskunnassa. Silti tuntuu että on mahdotonta yhdessä taloudessa tehdä asioita eri tavalla, koska P:llä itsellään on mielikuva kaikista työnantajista ja heidän toiveistaan, ja vaikka me sanoisimme että haluamme tehdä jotain toisin hän ei voi muuttaa mielikuvaansa koska saattaa koska vain joutua toiseen perheeseen.

Joka tapauksessa, minua ärsyttävät mm. seuraavat seikat - kuulostaa ehkä pikkumaiselta mutta en voi sille mitään. (Ja nämä haluan muistaa jos joskus tulevaisuudessa kädet tiskivedestä ryppyisenä alan miettimään että olisipa apulainen...):

• En tiedä/kontrolloi missä tavaroitani säilytetään. Joudun usein kysymään P:ltä, tai sitten etsimällä etsimään jos hän ei ole paikalla. Tiuskin Poisille jos hän kysyy minulta missä jokin on, mistä minä voisin tietää.
• Tunnen tunkeilevani jos menen itse keittiöön laittamaan ruokaa/hakemaan vesilasin. No, olen melkein oppinut olemaan välittämättä tuosta tunteesta. Toisaalta tiedän, että jos olisin itse keittiöstäni vastuussa, minua ärsyttäisi muiden erilaiset tavat ja muiden sotkujen siivoaminen enemmän kuin omien, ja mietin siis tunteeko P näin kun minä käyn keittiössä, joten en voi olla kokonaan välittämättä.
• Erilainen pyykinpesu & kuivaus. Tästä on ihan konkreettisiakin haittoja, monta vaatekappaletta on mennyt pilalle ja usko että jäljelläolevatkin ovat paljon kuluneempia kuin jos olisin itse hoitanut pyykit. Silti, taas tuntuu että P:n oma reviiri on hänelle tärkeä kun hänellä on kuitenkin niin vähän omaa, enkä osaa aina sanoa asioista.