Eilen oli huono päivä. Ensinnäkin unohdin rahapussini kotiin, ja jouduin lainaamaan rahaa työkaverilta J:ltä lounasta varten. Sitten kotimatkalla hukkasin kotiavaimeni. Paguli oli minun mukanani, P:llä oli illalla työhaastattelu joten hän toi Pagulin metroasemalle jossa tapasin heidät ja lähdin sitten Pagulin kanssa kotiin. Paitsi että Paguli ei tykännytkään tavata äitiä paikassa, jossa ei voinut heti paikalla ottaa maitoa ja laittaa samalla varpaita minun kainalooni. Junamatkan hän jaksoi odottaa, mutta ennenkuin saavuimme bussipysäkille hän jo itki lohduttomasti, ja sitä jatkui koko bussimatkan kotiin asti. (Vaikka bussissa maitoa olisi voinut minun puolestani ottaa, se ei kuitenkaan kelvannut). Ja vielä bussita nousun jälkeen huuto jatkui, koska emme päässeet sisälle - olin pudottanut avaimen ilmeisesti bussissa, kun luulin siirtäneeni sen laukusta taskuun pidellen samalla itkevää Pagulia sylissä. Jouduimme sitten odottelemaan pihassa melkein kaksi tuntia kunnes P palasi haastattelusta.

Paguli kyllä rauhoittui kun sai automaatista vesipullon ja leikkipaikalla pyöriessä aika kului nopeammin kuin odotin.

Itkukohtaukset kuitenkin huolestuttavat, tuntuu että niitä on nyt viime viikon aikana ollut paljon enemmän kuin aiemmin. Oikeastaan edellisenä parina kuukautena en muista samanlaisia kohtauksia oikeastaan olleen, sitä aikaisemmin oli lyhyt kausi jolloin niitä oli jonkin verran, mutta vähemmän kuin nyt. Nyt Paguli itkee vain, suutuksissaan kai, eikä vastaa mihinkään kun kysyn mikä on hätänä, sattuuko johonkin, voinko auttaa. Viikonloppuna tätä tapahtui monta kertaa päivässä.

Olen miettinyt kaikenlaista - yksi mahdollisuus tietenkin on että ne liittyvät jotenkin Poisin lähtöön, mikä sopisi ajoituksen puolesta, koska kohtaukset alkoivat viime viikolla kun Pois lähti perjantaina. Siihen, ja ehkä myös jotenkin siihen miten minä alitajuisesti ikävöin Poisia, saatan olla hermostuneempi tai surullisempi kuin yleensä, huomaamattani.

Toisinaan taas mietin kuitenkin että vika on minussa, olen tehnyt jotain väärin. Tai että olen antanut P:n jotenkin opettaa Pagulin 'huonoille tavoille', kiukuttelemaan ja itkemään kunnes saa haluamansa. Epäilen kuitenkin että P:n kanssa Paguli ei käyttäydy samalla tavalla. Jos käyttäytyisi, luulen että en saisi tietää siitä, koska P ei kertoisi vaan sanoisi aina että kaikki on hyvin. Vaikka kuinka kysyisin.

Tai sitten se on 'vain joku vaihe', Paguli ei osaa tarkemmin ilmaista tunteitaan joten itkee kun sen osaa. Olen ollut huomaavinani että tällainen murroskausi tulee aina välillä, ja sen jälkeen huomaan pojan taas kehittyneen jollekin uudelle tasolle. Ehkä pitäisi lukea jotain kasvatuskirjallisuutta vähän enemmän että osaisi ennakoida.

Joskus taas tuntuu että Paguliin sattuu. Tai mietin onko nälkä tai jano, saako hän tarpeeksi oikeanlaista syötävää, miten voisin sen varmistaa kun en ole oikein koskaan kotona ruoka-aikoihin. P sanoo Pagulin syöneen hyvin, jos kysyn.

Huolestuttaa ja tulee kauhean avuton ja huono tunne kun en tiedä miten auttaa poikaa, ja usein suutun hänelle kun kysyn mikä hätänä eikä hän vastaa, en osaa pysyä rauhallisena, en ole tarpeeksi kärsivällinen.

Täytyy kai tiedostaa myös että eilen ja viikonloppuna PMS saattoi myös vaikuttaa omaan hermostuneisuuteeni.

Eniten itseäni häiritsee ajatus että jos olisin pojan kanssa kotona, tietäisin ja tuntisin paremmin mikä hänellä on hätänä tai mikä harmittaa/pelottaa/suututtaa. No se onkin tietysti syy miksi olenkin jäämässä kotiin. Nyt mietin vain että olenkohan aiheuttanut jotain peruuttamattomia ongelmia tai asioita Pagulille tai meidän suhteellemme sillä että olen ollut poissa niin paljon.

Töissäollessa olen (taas) tottunut 'omaan aikaan' ja syömis/vessa/surffaus -rauhaan jota en kotona ollessani saa, enkä haluakaan, mutta tottumuksen muuttamiseen ja kärsivällisyyden opettelemiseen menee varmaan oma aikansa, niinkuin äitiyslomalla uuden vauvan kanssa. Tuntuu tyhmältä joutua totuttelemaan taas uudestaan.

Äh nyt kun luen tätä kuulostaa niin tavanomaiselta, kai kaikilla äideillä on samantyyppisiä ongelmia ja ajatuksia, paljon suurempiakin. Ratkaisukeinojakin on tietysti monenlaisia, kullakin itselleen sopiva ja ajan myötä muuttuva. No itselleni oli kuitenkin helpottavaa laittaa kaikki ajatukset yhteen paikkaan ja nähdä oma kokonaisuus.