10. syyskuuta kirjoitin (itselleni) näin:

...En ymmärrä mitä mä yleensä täällä töissä teen. Mua ei kiinnosta pätkääkään nää asiat enkä pysty keskittymään ollenkaan, ja koko ajan tuntuu että esitän vain jotain mitä en ole, ja samalla pelkään että koska tahansa joku voi huomata että mä en tiedä ollenkaan mitä olen tekemässä. En tunne täältä ketään eikä mulla ole mitään yhteistä kenenkään kanssa että voisin edes mennä puhumaan. Enkä edes halua. Haluan pois. Kotona en osaa pitää lapsestani huolta kun mulla ei ole kokemusta kun en ole vuoteen ollut sen kanssa kotona, olen ollut töissä tekemässä mitä? en yhtään mitään. Tuntuu ihan toivottomalta. En tiedä mitä tehdä. En osaa puhua kenellekään. Puhun kuitenkin lapselle enemmän kuin kenellekään muulle päivän aikana vaikka en edes ole sen kanssa kuin muutaman tunnin illalla. Miehelle en pysty puhumaan, tuntuu että se aina kääntää asian niin että se on ihan samassa tilanteessa kuin minä ja silti jotenkin kestää sen ja siksi minunkin pitäis vaan jaksaa. En sitten uskalla sanoa että mun mielestä tilanne on kuitenkin eri, ymmärrän että silläkin on tietysti vaikeaa, paljon töitä ja paineita ja se ei ymmärrä miksi mä oon niin surullinen, mutta se ei ole äiti ja sillä ei ole samanlaista tarvetta olla lapsen kanssa ympäri vuorokauden kuin minulla on, ja tarvetta tietää kaiken mitä lapsi on tehnyt ja syönyt ja sanonut ja oppinut ja nähnyt. Eikä samanlaista esimerkkiä äidistä joka on ollut kotona ja hoitanut lapsia ja saanut kaiken sujumaan. Mutta en osaa selittää asiaa kunnolla ja siksi en halua edes yrittää pelkään että se ei ymmärrä eikä hyväksy mun tunteita ja sitten kaikki olisi vielä pahemmin, tuntisin vielä enemmän syyllisyyttä. En ymmärrä mitä voisin tehdä. Tuntuu että olen kuin ansassa tai oikeastaan pahempaa vielä tunnelissa jossa ei ole tilaa kääntyä takaisin ja koko ajan joudun vain kauemmas sieltä missä haluaisin olla. Tiedän että jossain, luultavasti minussa, on jotain vikaa, tämä ei ole normaalia. Ymmärtääkö kukaan?...

Halusin pitää tuonkin kirjoituksen tallessa, tuntuu lohduttavalta nyt, kun asiat on edennyt parempaan suuntaan, muistaa miltä silloin tuntui ja tietää että kuitenkin löytyi sitten ratkaisu, pääsin sittenkin kääntymään tunnelissa. Kun puhuin asiasta kunnolla Poisin kanssa.