Eilen illalla ystäväni J ja hänen viisikuukautinen vauvansa I kävivät meillä piipahtamassa. Tunnen J:n töiden kautta, työskentelimme samassa toimistossa Lontoossa monta vuotta sitten, ennenkuin hän lähti Pekingiin. Ennen vierailua olin miettinyt kertoisinko J:lle töidenlopettamispäätöksestäni. Olemme siis edelleen samassa firmassa ja hän tuntee pomoni, joten joutuisin luottamaan että hän säilyttää salaisuuden vielä vähän aikaa. En ollut ihan varma kertoakko mutta sitten kun juttelimme vähän, päätin kertoa, ja se tuntui hyvältä, tunnustaa.

Näin J:tä jo viime kuussa ja silloinkin juttelimme asiasta epäsuorasti, hän kertoi miten vaikeaa hänellekin on jättää (vielä hyvin pieni) vauva ja käydä töissä, kun vauva-aika on niin nopeasti ohi. Ja varmasti onkin sillä hän oli paljon enemmän 'urakeskeinen' ennen vauvan syntymää kuin minä koskaan (tai näin siis ulkopuolelta näytti) mutta nyt myös hyvin omistautunut äiti, ja muutoksen hyväksyminen on varmasti ollut vaikeaa.

J puhuikin eilen mm. siitä miten hän on huomannut eroja monien sukulaislapsiensa (aikaisin hoitoon laitetut) ja kotihoidettujen lapsien (eli esim. yhteisen ystävämme K:n tytär S) kehityksen välillä, ja kannusti minua päätöksessäni. Kerroin miten vaikeaa minun oli ollut uskaltaa sanoa ensin jopa itselleni ja sitten vielä Poisille että tätä minä *haluan*, jäädä kotiäidiksi.

Halusin tosiaan kertoa asiasta hänelle näin etukäteen oikeastaan siksikin, että kun hän miettii samoja asioita, minusta olisi hänelle yksi lisäesimerkki siitä, että töissä ei ole pakko käydä vaan toisinkin voi valita. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta itsestäni ihan todella tuntui silloin kun päätettiin töihin palaamisestani, että ei oikein ollut vaihtoehtoa. Ei ketään muita ympärillä joka olisi jäänyt kotiin lapsen kanssa (koska ystävillämme ei ollut lapsia ja siskoni oli selkeästi halunnut palata töihin O:n ollessa 10kk). Tuntui siltä että lähipiiri piti täysin itsestään selvänä että jatkaisin uraani. Itse kun en vieläkään miellä tätä työpaikkaa 'uraksi', työksi vain, joka koko ajan menettää edes sitä vähäistä mielenkiintoa joka ehkä joskua oli... Vieläkin huomaan miettiväni, että miten tämän nyt 'selittäisi' ulkopuolisille jotka kysyvät että siis miten niin et mene ollenkaan töihin?!?? onko se muka mahdollista?!? Jopa sisko kysyi tätä kun kerroin päätöksestä.

Poisin vanhemmat ovat oikeastaan suhtautuneet hienoimmin, jopa kannustavasti, vaikka heille se tarkoittaakin että muutamme taas kauemmaksi ja he tavallaan 'häviävät' eniten. Viime viikolla Poisin äiti oli käymässä ja jutteli kiinnostuneesti kaikesta mitä aion tai voisin tehdä sitten kun olen kotona Pagulin kanssa. Suhtautuminen johtuu tietysti siitä että Pois puhuu heidän kanssaan asiasta usein ja he tietävät missä mennään, omien vanhempieni kanssa kun en ole jutellut asiasta ollenkaan, tiedän että pitäisi mutta en vain osaa. Äidille kirjoitin asiasta yhden sähköpostin, ja hän vastasi, varmasti haluten auttaa mutta toisaalta kyseenalaistaen päätöksen. Uskon kyllä että se johtui siitä että tosiaan se oli ensimmäinen kerta kun mainitsin hänelle asiasta joten hänellä on kuva että olemme päättäneet näin ihan yhtäkkiä, vaikka olemme ajatelleet asiaa jo monta kuukautta, jo silloinkin kun he olivat täällä käymässä. Mutta silloin en osannut asiasta puhua. Puhumme niin vähän.