Kavin pitkasta aikaa lueskelemassa viimevuotisia mietteitani ja vaikka ensin mietin etta poistan koko blogin niin Pagulin edesottamuksista oli sittenkin niin mukava lukea etta aion yrittaa jatkaa ainakin niista  kirjoittamista. Varsinkin nyt kun nayttaa silta etta olen vihdoinkin raskaana, ja Pagulin ja minun kahdenkeskiset paivat jaavat pian vahiin...

Vahan yli vuosi on nyt asuttu taas Lontoossa ja poika on tietenkin muuttunut, kasvanut valtavasti ja oppinut niin paljon. Kuten kysymaan (minulle) haastavia kysymyksia. (Aiti, miksi minulla on kivekset? Aiti, miksi sinun tississa on patti? Mutta onko toisessa?) Laulamaan - omia savellyksia, jalkapallo chantteja (Steve Gerrard Gerrard, he passes for forty yards, he's better than Frank Lampard, Steve Gerrard Gerrard), Lordia. Pyytamaan anteeksi ("I'm sorry I was grumpy with you earlier L."). Kiristamaan ("If you don't play football with me RIGHT NOW, I won't be your friend EVER AGAIN and I'll go and live in another house."). Ottamaan kengat pois jalasta ja laittamaan jalkapallopaidan paalle. Sanelemaan postikortin lomalta parhaalle kaverille, tadille ja isoaidille.