Etsimme P:lle uutta työpaikkaa. P on aikaisemmin tehnyt selväksi että ei missään nimessä halua paikalliseen perheeseen huonojen työolojen takia. Hän on tottunut meillä ainakin yhteen vapaapäivään viikossa, mitä ei paikallisessa perheessä välttämättä saisi, ja sanoi myös että hänen kokemuksensa mukaan paikalliset työnantajat ovat kaksinaamaisia. Ikävä kyllä hän taitaa olla oikeassa, niinkuin olen aiemminkin kirjoittanut.

Yksi mahdollinen ulkomaalainen perhe löytyin huonekalujen myyntimainoksen kautta - king size sänkymme ei sitten tuota perhettä kiinnostanut, mutta Pois mainitsi myös ohimennen että kotiapulainen tarvitsisi uuden työpaikan ja kuinka ollakkaan, sama perhe etsii apulaista aloittamaan juuri huhti/toukokuussa, kun me olemme lähdössä. P, Paguli ja minä kävimme tapaamassa perhettä eilen illalla että he voisivat haastatella P:tä. Perheessä on vastasyntynyt (7 viikkoa vanha) vauva. Kuten odotinkin, P tuli vauvan kanssa hyvin toimeen, vauva oli rauhallinen P:n sylissä ja hymyili tälle, ja P ehti jopa syöttää vauvaa vierailun aikana. Vauvan vanhemmat tuntuivat pitävän P:stä kovasti, ja luulen että he ovat vakuuttuneet että P olisi vauvalle hyvä hoitaja. Auttoi myös, että he näkivät miten hyvin Paguli viihtyy P:n kanssa.

Itse uudet vanhemmat vaikuttivat aika epävarmoilta vauvan hoidon suhteen, ja äiti sanoikin että koki vauvan hoidon hyvin stressaavaksi. Mikä tietysti on ihan normaalia noin pienen vauvan kanssa, kun vanhemmat ja vauva tutustuvat vielä toisiinsa. Itse mietin, että olisikohan P:lle vaikeaa omaksua tuon perheen vauvanhoitokulttuuri, kun on nyt tottunut meillä erilaiseen tyyliin - tuossa perheessä vauva siis ruokittiin korvikkeella pullosta, ja perhepedistä, kantoliinoista ja kestovaipoista vanhemmat tuskin ovat edes kuulleet. Tässä tilanteessa en voi arvostella. Luulen että P:lle olisi kyllä äärimmäisen vaikeaa jos perhe esimerkiksi päättäisi toteuttaa jonkinlaisen unikoulun. P ei tahdo koskaan antaa Pagulin itkeä, ei edes sen verran kuin minä nykyään annan, kun tiedän että itku on vain kiukuttelua.

P ei ole vielä varma, haluaisiko hän tuohon perheeseen. Hän pyysi minua ottamaan perheeseen vielä yhteyttä ja kysymään työajoista, ja on huolissaan että hänen odotetaan tekevän kaikki kotityöt vauvanhoidon lisäksi.

*******

Vähän edelliseen liittyen, aloitin eilen LLL kirjan, The Womanly Art of Breastfeeding. Kirja on mainio, mutta sai minut heti aluksi taas suremaan, jopa itkemään, omaa imettämättömyyttäni. Äitini (osittais)imetti minua alle neljä kuukautta, kunnes maito 'loppui' - eli, se tavallinen stoori: imetys ei ollut lapsentahtista, vaan äitiäni ohjeistettiin imettämään vain neljän tunnin välein, ja samalla minulle annettiin lisäravintoa pullosta --> äidin maitomäärä ei kasvanut tarpeeksi, koska rinnat eivät saaneet tarpeeksi stimulaatiota --> vauvan lisäravintomääriä jouduttiin lisäämään --> rinnat saivat vielä vähemmän stimulaatiota, koska vauva oli kylläinen lisäravinnosta eikä halunnut tehdä töitä rinnalla --> maitomäärä väheni, ja sitten loppui. Alle neljäkuukautisena.

Kun Paguli oli alle neljäkuukautinen, opettelin itsekin vielä imetystä, enkä ehkä osannut vielä nauttia siitä niinkuin myöhemmin, kun se alkoi kunnolla sujumaan. Vaikka ihanin muisto vauva-ajalta on ehkä Pagulin kylläinen, onnellinen ilme, kun hän sai vatsansa täyteen maitoa ja päästi irti rinnasta, ja nukahti syliini, siitä nautin ja se sai minut haluamaan jatkaa imetystä. Myöhemmin imetys oli ihana rauhallinen kahdenkeskinen hetki, joskus nukuttava ja joskus virkistävä, aina tärkeä ja merkittävä. Nykyään joskus ärsyttävä, mutta silti tärkeän yhteyden luova tapahtuma. Olen todella surullinen siitä että oma äitini ei ehkä koskaan saanut kokea tuota onnea vauvan ja lapsen kanssa, vaan luultavasti koki koko imetysajan vaikeana ja oli huolissaan maidon riittävyydestä tai lisämaidon antamisesta.

En syytä äitiäni, hän vain toimi sen tiedon mukaan, mitä silloin luuli oikeaksi. Kuitenkin, olen surullinen myös oman vauvaminäni puolesta joka ei saanut kokea sitä onnen ja rauhan tunnetta, jota tiedän Pagulin etsivän rinnalta. Tämä oma suru tulee pintaan myös aina kun näen toisen pienen vauvan saavan ruokansa tuttipullosta. Imetyksessä on kyse niin paljon laajemmasta asiasta kuin ruokinnasta. The Womanly Art of Breastfeeding lainaa Dr. William Searsia (alleviivaus minun):

Breastfeeding mothers respond to their babies more intuitively and with less restraint. The baby's signals of hunger or distress trigger a biological response within the mother (a milk let-down) and she feels the urge to pick up th baby and nurse him. This responsiveness rewards both mother and baby with good feelings. If a mother is not breastfeeding, her response to her baby's hunger or distress cues is quite different. She must initially divert her attention away from the baby to an object, the bottle, and take time to find and prepare it. ... In my practice, I have noticed that breastfeeding mothers tend to show a high degree of sensitivity to their babies, and I believe this is a result of the biological changes that occur in a mother in response to the signals of her baby.

Omalta kohdaltani uskon myös, että pidempi imetys olisi saattanut vaikuttaa positiivisesti moneen muuhun asiaan elämässäni - sen avulla olisin ehkä välttänyt vaikean ripulin yksivuotiaana, ja pahan virtsatietulehduskierteen kaksivuotiaana joka sitten uusi koko lapsuuden ajan. Kenties olisin välttynyt vuosia kestäneiltä hampaiden oikoimishoidoilta teini-ikäisenä.

Luulen että äitinikin on surullinen imetyksen epäonnistumisesta. Emme ole puhuneet asiasta paljon. Arvostan todella paljon sitä miten äitini on kuitenkin tukenut omaa imetystäni monella tavalla, ja on hyväksynyt sen että hänelle annettu tieto on vanhentunutta.

Meillä on valokuva, jossa äiti imettää minua. Ennenkuin oma imetys tuli ajankohtaiseksi ja aloin kunnolla miettimään asiaa, olin tuon valokuvan perusteella aina uskonut että minua imetettiin, en ajatellut että siinä olisi ollut mitään ongelmia, ja siksi pidin itsestäänselvänä ja luonnollisena, että minäkin imettäisin lapsiani. En muista valokuvia joissa minua olisi ruokittu tuttipullolla. Mietin onkohan äiti tarkoituksella jättänyt sellaiset kuvat pois. En tiedä.

Raskausaikana, kun Pagulin serkku O oli pieni vauva, äiti kertoi miten lentokoneessa hänen vieressään oli istunut nainen, joka imetti vanhempaa, ilmeisesti jo puhuvaa, lasta. Äiti ei arvostellut naisen imetystä mitenkään, vaan kertoi vain tapahtumasta, ja kertoi myös naisen sanoneen että "tällä kertaa en aio tehdä mitään virheitä". Tuolloin itselleni ajatus kävelevän lapsen imetyksestä oli vieras. Mutta myöhemmin muistelin tuota äidin kertomusta ja vieraan naisen lausetta, ja huomasin miten sekin vähä tieto auttoi muuttamaan käsitystäni siitä miten kauan lasta voi tai sopii imettää. Kiitos äiti.